Onnin nanoa

Lyhyt kuvaus pikkupojan nukuttamisesta.

Poikani päiväunille laittamisessa on aikamoinen vääntö, sivumennen sanoen iltaisin on sama kuvio. Lounaan jälkeen odotellaan hetken, että kakka tulisi pottaan ja kun se ei tule niin ei auta kuin vaihtaa vaippa ja arvata sen tulevan sinne. Sitten poju sänkyyn ja show onkin valmis alkamaan.
Ehdin kääntää selkäni kun jo kuuluu valitus:
-Nanoa, nanoa...nanoa!
Se tarkoittaa janoa.
-Onnin nanoa! hän piipittää niin, että tulee sääli ja haen mehua. Tämä toistuu joka kerta ja oikeasti hänellä ei varmastikaan ole jano, se on vaan huomion tarvetta. Sanon vielä kerran hyvät päiväunet ja poistun paikalta vain kuullakseni hetken päästä sydäntä särkevän valituksen:
-Onnin nanoaa, yhyy! Nemoa. Lisää nemoa (se on mehua).
Raahaudun pinnasängyn luo. Ojennan nokkamukin ja pidän siitä kiinni koska pojulla on taipumus tehdä jäynää kaatamalla juotavat äkkinäisellä liikkeellä. Lukemattomat kerrat on täytynyt pyyhkiä maitoa, mehua ja vettä lattialta, pöydältä ja milloin mistäkin hänen yllätysvetonsa johdosta.
Poju ottaa näön vuoksi pienen hörpyn ja sanoo ki-too ja painautuu sängyn pohjalle mieli täynnä seuraavaa kieroilua. Jään siihen odottamaan. Kohta alkaakin meuhkaaminen. Poju pyörii ja yrittää nousta seisomaan, mutta lasken takaisin alas.
-Onni alkaa nyt nukkua, sanon, poju ottaa päikkärit erehdyn sanomaan ja saan heti vastaukseksi:
-Poju, poju, poo-juu...isin poju.
Alan tapailla jotain tuutulaulun tapaista. Puolentunnin päästä hiivin pois. Yritän kuulostella hiiren hiljaa. Huokaisen helpotuksesta, mutta liian aikaisin, kohta jo kuuluu:
-Onnin nanoaa! Lisää nemoja.