Karjalaivalla

Terminaalin ahtaudessa karjalauman tungos

huohottavat lehmät, mylvivät sonnit

punaisen laivan kyljessä tunkua

pistävää hien hajua

sadistisen halvan hajuveden murhaava pisto

pidätän kyyneleitä, aivastusta

parfyymin vanavedessä tossun alla lysy ukko,

vanhentunut ennenaikaisesti,

vetää perässään matkalaukkua,

se on nähnyt etelän aurinkorannat, lapin porot

ja yöttömän yön

kuvittelen ruskan, hyttyset, Martinin lapin puukon

ukon kädessä

punnitsee painoa ja haluaan survaista sen eukkonsa sisuksiin,

sinne minne hänellä ei ole vuosiin ollut asiaa,

mutta huuhkajan katse tappaa ensin

Portti karsinan aukeaa

happamien ilmeiden helpotuksen huokauksessa

illan odotuksen arvoitus

Seisovan pöydän ahne kansa

mättää suuhunsa ruokaa lihan himossa

minkä kerkiävät, ettei vaan kesken loppuisi

on pakko ottaa lisää ahmia molemmin käsin

pakkosyöttää itseään

ettei ilman jää

illan kasvavaa odotusta

vatsanpuruissa

vapauttaa varpusparvet

vessanpytyllä

Soittaa liituraita orkesteri valssit tangot

nyt käyntiin pyörähtää

suomalainen ruletti

kuka ilman tanssittajaa jää

tilaa viinaa lisää

pyörähtelee baaritiskillä

läskit raivaavat kaiken tieltään

ilman anteeksipyyntöä tallovat varpaille

heittävät kiertoradalleen satelliiteiksi köykäisemmät

fysiikan lait määräävät täällä

”kahden kappaleen välinen vetovoima on suoraan verrannollinen

niiden massojen tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden etäisyyden neliöön”

en tunne vetoa en voimaa halua

mikä mieltäni painaa se juomatta krapulaksi vaihtuu

laivaristeilyn odotusten ikuinen arvoitus

ei aukene minulle