Minän harharetki (kevät 1993)

Minä istun.
Paikoilleni jähmettyneenä tähtien loiste, elämän kipinä lävitse virtaa, kylmä hiki valuu pitkin selkäpiitä, se on koskettimisto missä jäiset luusormet tapailevat Chopinin etydejä.
Tarkkailen ympäristöä.
En näe mitään, ympärilläni mustuu maailma, keskellä ei mitään.
Kuuntelen pimeyden ääniä tavoittaakseni entisen maailman kaiut. En tiedä onko se siellä.
Kuvaruudussa muurahaiset käyvät toistensa kimppuun, avaruudessa ensimmäinen valonsäde tuo viestin alkuräjähdyksestä 13,7 miljardin vuoden takaa tähän nyt.
Minä päädyn aina samaan pisteeseen mistä kuvittelin jo irti päässeeni.
Se on nollapiste, olemattomuus, musta-aukko johon vajoan.
Voimallaan se mieltäni puristaa, tuhota sen haluaa, atomeiksi räjäyttää.
Se aina ja alati vaanii:
varjoissa väijyy ja odottaa milloin olen sitä lähellä ja minut vangitsee mutta ei koskaan kokonaan.
Olen kiertolainen kahden nollapisteen välissä.
Kierryn spiraaliksi singulariteettiin, venyväksi varjoksi tapahtumahorisonttiin.
Minulle kaikki tapahtuu valonnopeudella, ulkopuolisen tarkkailijan silmissä tilani muuttumaton.

Uhmaan painovoimaa ja pakenen...

Mielen elokuvan sankarin kosto väreissä kuvittuu
Latautuu käyttöjärjestelmä vikasietotilaan

Otan kynän käteeni ja piirrän
taivaankaaren planeettain radat
tulee manner mannerta vasten
maankuoren halkaisen ja atomin
laitan taskuuni

Ylitän odotukset
ratkaisen ajan ja paikan arvoituksen
säädän lait ja asetukset
ruokin tervehtyvää ahneutta
se haluaa syödä minut

Pidättäydyn lähemmästä tuttavuudesta ja
lennän läpi ajan taivaanpiirin
Näen apinan nousevan puuhun ja tulevan sitten alas
ottavan ensiaskeleen ja toisen ja sitten kolmannen
kunnes juoksee henkikurkussa pörssikursseja tuijottaen

Olen avaruuslentäjä
kuolemaan tuomittu kamikazelentäjä
Oi kaareutuva aika-avaruus, uhraudun
Tähtilaivueet ohittavat minut hitaassa itsessäni, mutta tiedän tarkoituksen turhuuden:
tähtiin lennot ihmisen ulottumattomissa

Pesen käteni.
Levitän käteni ja syleilen maailmaa
sen kauneuden tähden
se minut myrkyttää
minä minään häviän

Heijastuu verkkokalvolle sokaistunut minä
alastomana tulen tuomiolle
tanssiaskeleita tapaillen
ja saan luvan
viimeiseen tangoon universumin tähtitarhoihin

Petolliset mielet
keskellä juhlaa
omaksun uuden minän
ja kävelen naamioituneena muiden joukossa kuin kuka tahansa
minua ei tunneta

Nautin kaikki huvit
ryövään leivän köyhän suusta ja huuhdon alas rikkaan viinillä
tapan ja palvon maata
jalkojeni alla

Makaan naisen pystyyn lahonneen
toinen jalka kuun päällä
toinen pistää silmään
tahdon
tahdon pois

Myöhemmin uneksin:
makaan viheriöllä, aurinko paistaa, on kesä, ikuinen kesä!
Vaivun horteeseen,
kukat kääntyvät puoleeni rakkausasioissaan, hyönteiset sulkevat maailman sisäänsä
kuulen kuinka perhoset kuolevat huutaessaan miksi!
hymyilen salaa sillä tiedän, että ne eläisivät huutaessaan miten!
Pilvet sumenevat, autereessa erottuu hahmo
se lähestyy minua.
Kaunis ruskeatukkainen tyttö.
Oletko tullut hakemaan minua?
Tyttö hymyilee.
Ojentaa kukkia.
Tartun niihin.
Mutta ne muuttuvat käärmeiksi kädessäni ja purevat minua
ja tyttö lähtee nauraen pois nyt
vähintään kuolen
vaivun syvään uneen...

Kuvat pyörivät kaleidoskooppina hajoava maailma

Avaruuden tyhjyys ääretön minut itsestäni erottaa.
Kurkotan universumin yli ja kosketan itseäni takapuoleen
teen täyden ympyrän ja puren itseäni nenään
olen tässä ja tuossa samaan aikaan kaikkialla
ja en missään
aikojen alusta
maailmanloppuun
ja sen jälkeen

Herään tähän päivään.
Olen piiritettynä, vankila kalkkikivinen pitää lämmön ulkona
ympärillä vainoojat syövät minut pystyyn kuolleena erotan hampaat terävät,
hampaat työttömyyden, asuntolainan, sähkölasku on auringonlasku verenpunainen,
sappineste kellanvihreä kurkussa polttaa
lasku siellä lasku täällä, yhtiövastikkeen korotus ja autovakuutus.

Mitä miettii runoilija?
Ensimmäistä ymmärryksen hetkeä?
Ensimmäistä tai viimeistä rakkautta?
vai hautapaikkaansa ja sen kylmää kulunutta kiveä?

Viimeisen ajatuksen hetkellä
minä minälläni matkustan




**********tämä on ties kuin mones versio**********